Kahaltajan

beaglet

ajatuksiani beaglen jalostuksesta

Beagle on maailmanlaajuinen rotu ja se on jalostettu viime vuosituhannen alussa englantilaisesta ajuekoirasta yksin riistaa ajavaksi pieneksi ajokoiraksi. Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa beagle on pääsääntöisesti jänistä ajava koira. Muualla maailmalla sitä käytetään laajemminkin metsästyksessä. Beagle on monikäyttöinen ja -ulotteinen rotu. Se soveltuu erinomaisesti metsästyksen ohella myös agilityyn, tokoon, mejään ja seurakoiraksi. Tärkeintä on, että nokkela ja viisas koira saa riittävästi älyllistä toimintaa sekä tietysti myös liikuntaa. 

Tavoitteenani beaglen kasvatuksessa terve (luonne & rakenne & muu), ajava ja kaunis beagle, joka on sosiaalinen ja avoin. Kahaltajan beaglejalostus ei ole yksittäistä pennuttamista, vaan jokaisella pentueella on tarkoituksensa tulevaisuutta varten. Tuontikoirat on hankittu harkiten täydentämään geenipoolia ja Kahaltajan kennelin omaa linjaa. 

Yleisesti ajattelen koiraa kokonaisuutena, mikään ominaisuus ei saisi jalostuksellisesti ylittää toista, vaan kaikkea tulisi tarkastella kokonaisuuden kannalta -ja vieläpä objektiivisesti. Omat koirat tulisi arvioida ilman tunteita, ikäänkuin ulkopuolisen silmin. Täydellistä koiraa ei eteeni ole vielä yli 40 vuoden aikana osunut eikä sitä varmasti tule osumaankaan. Jokaisessa yksilössä on omat puutteensa siinä missä hyvätkin ominaisuutensa. Jalostuksessa yksilöt pitääkin valita niin, että ne täydentävät toisiaan.

Yhteen ominaisuuteen tuijottaminen ei mielestäni vie jalostusta eteenpäin. Arvostan koiralle saavutetuja tuloksia ja meriittejä, mutta yksin tuloksiin tuijottaminen ei riitä menestyksekkäässä jalostuksessa. Jalostuskoiria valitessa on tärkeää tuntea itse niiden ominaisuudet ja arvioida ulkomuotoa omin silmin. Merkittävässä osassa on myös koiran sukutaulu. Kasvatustyötä ei voi tehdä tuntematta sukulinjoja ja niiden hyviä sekä huonoja puolia. Jalostuskoiran sisaruksilla, aikaisemmilla pentueilla, vanhemmilla ja muilla sukulaisilla on minulle kasvattajana paljon merkitystä. Niiden perusteella voin hylätä jalostuskäytöstä huippuyksilönkin tai kelpuuttaa vaatimattomamman yksilön.

Terve rakenne ja luonne ovat käyttökoiran tärkeimmät ominaisuudet, joita ei pidä ohittaa titteleiden tai jonkun muun ominaisuuden varjolla. Ainoastaan terveys voi  nousta muiden ominaisuuksien yläpuolelle, siitä ei pidä tinkiä piiruakaan. Arvostan kokonaisuutena tervettä koiraa: upeasti liikkuva, reipas ja iloinen luppakorva on sitä, mistä toivoisin myös Kahaltajan beaglet tunnettavan.  

Omien koiriemme metsästysominaisuuksia ei ole kokeilla mitattu, mutta metsällä ollaan jokaisen kanssa käyty silloin, kun se vaan on mahdollista. Arvotan metsästysominaisuudet jalostuksessa korkealle, mutta nekään eivät saa nousta muita ylemmäksi. Mielestäni ajokokeet eivät voi yksistään ohjata jalostusta siinä missä näyttelytkään eivät voi. Eli metsästysominaisuudet eivät saa mennä muiden ominaisuuksien ohi tai päinvastoin. 

Narttulinja on minulle kasvattajana jalostuksen lähtökohta. Kantanarttuni Peikonpojan kennelistä ovat olleet kultaakin kalliimmat. Ne ovat olleet ihania emiä ja hyviä synnyttäjiä. Molemmat ovat myös periyttäneet nuo ominaisuudet tyttärilleen. Eri urosvalinnoilla tulen täydentämään narttuja, mutta pitäydyn tässä emälinjassa. En myöskään karsasta linjasiitosta siinä tapauksessa, että linjatut yksilöt ovat terveitä ja rotunsa huippuyksilöitä. Linjasiitos on paljon ajatuksia herättävä asia ja siitä ollaan monta mieltä, mutta mielestäni se on perusteltua silloin, kun kasvattaja on perehtynyt sukulinjoihin ja tietää, mitä on tekemässä.  

Yhteistyö muiden kasvattajien kanssa on minulle jalostuksen kannalta elintärkeää. Pitkään rotua kasvattaneilta saan arvokasta tietoa ja yhdessä on on helpompaa ratkoa jalostuksen pulmia, kuin pähkäillä niitä yksin. Teen yhteistyötä myös muiden rotujen kasvattajien kanssa. Koskaan ei kasvattajana pitäisi ajatella tietävänsä kaiken, aina on uutta opittavaa, kun osaa olla avoin ja vastaanottavainen. 

 

koirataustaani

Olen aina ollut eläinrakas: koirat, hevoset, kissat ja lehmät ovat olleet elämässäni mukana jo syntymästäni lähtien. Mummola eläimineen oli paras ja rakkain paikka, siellä vietin lapsuuteni aikana kaiken mahdollisen ajan.

Ensimmäisen koirani sain 7-vuotiaana. Mustavalkoinen cocerspanieli Timi oli pienen tytön unelmien täyttymys. Se sai elää pitkän elämän vanhuuden sydänvaivoista huolimatta. Timin jälkeen meni muutama vuosi ilman koiraa. Kaksi sekarotuista karvakuonoa tuli minulle muutaman mutkan kautta, mutta terveys- ja luonneongelmien takia yhteinen matkamme jäi lyhyeksi.

Ulkomailla työskennellessäni seuraamme lyöttäytyi suurikokoinen kulkukoira. Koskaan se ei asunnossa sisällä viihtynyt, se tarvitsi vapautensa, mutta päivittäin se haki meiltä ruokaa ja rakkautta. Mielenkiintoinen tuttavuus, jonka käyttäytyminen opetti minulle paljon.

Seuraavakin koirani oli sekarotuinen Tupsu, jonka asuminen kirkonkylällä oli lievästi sanottuna haasteellista. Maallemuuton jälkeen tupsukin löysi elämälleen tarkoituksen: mieheni ajokoiran kanssa niistä tuli erottamattomat ystävät. Erään jänisjahdin päätteeksi Tupsu kohtasi kohtalonsa ilveksen kanssa. Ajokoiramme Huli pelastui täpärästi. Huli ei päässyt piilokiveksen takia koskaan näyttelyihin tai ajokokeisiin, mutta jänispaisteissa se perheemme piti. Rakkaus ajavaan koiraan syttyi tämän lempeän ja hauskan hulivilin kanssa.

Miehelläni oli myös suomenpystykorva Mira: Hattulanrannan kiistaton kuningatar, joka tiesi arvonsa. Kehässä se kävi pyörähtämässä H:n verran, oli tuomarin mielestä liian iso nartuksi. Lintujahdissa se oli kohtalainen koira, vanhemmiten oravat olivat Miran intohimo.

Landseer Applebay's Fidodido Fit  "Fantti" oli iso valkoinen jätti, jonka sydän oli puhdasta kultaa. Fantin kanssa perehdyimme vesipelastukseen ja innostuin käymään myös landseeryhdistyksen järjestämän koulutusohjaajakurssin. Leireilimme vesipelastuksen tiimoilta ja vedin koulutuksia täällä kotipaikkakunnalla. Poikkesimme myös näyttelykehissä ykkosen verran. Jalostustietokanta ei näytä kaikkia käyntejä eikä myöskään terveystuloksia. Heikko selkä ja lonkat (C/C) rajoittivat harrastamista, venettä ei enää voitu vedättää kipeytymisen takia. Fantti eli kuitenkin terveen loppuelämän.

Mieheni sairastuttua vakavasti (ja loppuelämäkseen) jouduimme luopumaan kaikesta entisestä. Huli sai ihanan kodin Jämsästä, Mira nukkui pois rauhallisesti noin 16-vuotiaana ja Fantti muutti Ouluun perheeseen, johon se rakastui ensi tapaamisesta lähtien. Fantti huolehti uuden perheensä tallin vartioinnista pelastaen myös yhden hevosen hengen ilmoittamalla kuuluvalla haukulla, että kaikki ei ole tallissa kunnossa. Hevosiin Fantti oli jo meillä kotona tottunut. 

Kaksoset syntyivät keskosina ja monta ongelmaa tuli elämään lisää. Muutama vuosi elettiin ilman koiraa ja lääkäreiden mukaan koskaan emme voisikaan koiraa enää ottaa tyttöjen sairauksien takia. Ihmeitä tapahtuu ja lääkäreiden ihmetykseksi tytlöt saivat keuhkosairauksien osalta terveen paperit nelivuotiaina. Olinkin jo kysellyt rottweilerpentueita valmiiksi, koska rotu oli pitkäaikainen haaveeni ja poltteli kovasti päästä harrastamaan enemmän. Ja siitä se lähti.... Rottweilerimme löytyvät TÄÄLTÄ

Kävin palveluskoirayhdistyksen koulutusohjaajakoulutuksen ja harrastus vei mennessään. Tytöt kasvoivat harrastuksessa mukana: koulutuskentillä, hakutreeneissä, suojelutreeneissä ja sitä rataa. Lopulta hekin halusivat omat koirat, rodun päättäminen kesti pari vuotta. Olen ollut Juvan Kennelkerho ry:n toiminnassa mukana kouluttajana kymmenisen vuotta. Palveluskoirien tottelevaisuuskoulutus ja pentukurssit ovat olleet vastuualueitani. 

Kasvattajakurssikin tuli suoritettua, mutta kennelnimen mietintä otti aikaa. Lopulta oma nimi löytyi ja se rekisteröitiin vuonna 2008.  

Peikonpojan kennelistä vanhemmalla tyttärelläni oli (on) hurmaava rottweilernarttu ja kasvattajan kanssa pidettiin (pidetään edelleenkin) tiiviisti yhteyttä. Hän kasvatti myös beagleja ja pikkuhiljaa rotuun tutustuttaessa se alkoi tuntua aina vaan paremmalta. Mieheni oli kuntoutunut sen verran, että pyörätuolin kanssa pystyimme menemään myös metsälle. Metsästys oli urheilun ohella mieheni intohimo ja kuntoutumisen kannalta ajatus ajavasta koirasta tuntui entistäkin paremmalta. Ensimmäiset beaglet tulivat siis Peikonpojalta (Erin-Omainen ja Energia-Bommi) ja nämä ihanat sisarukset ovat kennelimme kantanarttuja. 

Beaglen kasvatustoiminta alkoi Peikonpojan Irman avustuksella. Saimme (ja saamme edelleenkin) häneltä valtavan paljon arvokasta tietoa ja osaamista. Tytöt harrastavat aktiivisesti ja monipuolisesti beaglejen kanssa: metsästys, mejä, agility, toko, rally-toko ja näyttelyt vievät paljon perheemme aikaa, mutta antavat sitäkin enemmän.

Rottweiler Räpsy on perheemme ainoa ja todennäköisesti viimeinen rottweiler. En pidä suunnasta, mihin rotu on tällä hetkellä mennyt ja olisi vaikea löytää itseä miellyttävä yhdistelmä kokonaisuudessaan. Räpsy on ylikorkea narttu ja rakenteellisesti epätyydyttävä (lantio, polvi- ja kinnerkulma), joten jalostuskoiraksi siitä ei ole. Maailman paras koti- ja harrastuskoira se kyllä on!

Uutena rotuna keväällä 2013 perheesemme tuli pesukarhukoira (black and tan coonhound) Ulpu ! Aivan mahtava honkkelikonkkeli, jonka luonne on parasta a-luokkaa! Rotua voin lämpimästi suositella! Ainoa miinus rotuominaisuuksissa on etukäpälillä läiskiminen, siitä ovat saaneet täällä osansa kaikki muut, paitsi pikkupennut. Niiden kanssa Ulpu on äärettömän varovainen.